Kyösti Variksella, Kössillä, oli tapana vihellellä työskennellessään. Mainostoimisto SEKin toimitusjohtaja Frans Saalaste olikin sutkauttanut, että saisit parempaa palkkaa, jos et viheltäisi niin paljon. Viheltämällä Kössi loi ympärilleen äänivallin, minkä hän tarvitsi avonaisessa piirtämössä. Silloin oli turha maksaa takaisin vippejä. Hän olisi tullut parin päivän päästä kyselemään, että milloin maksat lainasi. Hän uppoutui työhönsä kuin kaivoon ja ryhtyi työskentelemään heti kun sai idean. Kynä heilui ja syntyi paljon luonnoksia. Kössin mielestä ajatus tuli panna paperille heti, ettei synny ”krusidulleja”, eli liika koristeellisuus ja rönsyt karsiutuivat siten pois. Kössi testasi suunnitelmansa nopeasti työtovereillaan. Sama työskentelyn intensiivisyys, spontaanius ja tapa hakea vastakaikua kollegoilta on edelleen tallella.

Joensuusta perheen mukana Lahteen muuttanut nuorukainen seurasi faktori-isänsä jälkiä kirjapainoon. Koulunkäynti oli jäänyt kesken sekavista koti-oloista johtuen, joten yleissivistys ja kielitaito oli hankittava myöhemmin matkan varrella. Työskennellessään Helsingissä hän kartutti iltaisin kirjapainoalan lisäoppia Ateneumin kursseilla ja vielä Hannoverissa.

Seuraavaksi olikin luontevaa siirtyä typografiksi mainostoimistoon. Mainos Taucherin studiossa hän työskenteli vuodet 1957-1959. Sieltä nuori mies jatkoi Mainostoimisto SEK:n mainospiirtäjäksi. Läheisiksi työtovereiksi vuosien varrella tulivat Eero Kinnunen ja Kari Mannerla. Kinnunen oli tuolloin suunnittelujohtaja ja Mannerla varatoimitusjohtaja. Yhteistyö tuotti näyttävää suomalaista mainontaa. Esimerkiksi Variksen ja Kinnusen visioima SEK:n oma ilmoitus Kuka nostaa kissan hännän? voitti Rizzolin kilpailussa parhaan eurooppalaisen sanomalehti-ilmoituksen palkinnon vuonna 1965

Mieleenpainuvimpia julistekampanjoita lienee ollut Shellin ”Mieheni on SuperMies”. Julisteessa tepastelee piikkikoroissaan yksi aikansa tunnetuimmista malleista Seija Tyni työntäen prinsessa-mallisissa lastenvaunuissa terhakkaita kolmosia. Mieskunnon liittäminen vauhdikkaaseen elämäntapaan ei ollut uutta, mutta nyt superbensiiniä myikin kolmosten superäiti. Maskuliinisen katseen kohteena on ”ulkoisesti täydellisyyttä hipova nainen, joka on aina katsojaa kauniimpi, laihempi ja onnellisempi , kuten Pälvi Myllylä tämän kaltaisen mainoskuvan määrittelee.

Risto Heiskala on luokitellut 1950-luvun mainoskuvan naisen roolit kolmeen pääryhmään äiti, vaimo ja kaunotar. Tässä julisteessa ne kaikki roolit ovat läsnä samanaikaisesti. Kuva on yhdistetty monitulkintaiseen tekstiin. Lopulta teksti nostaakin miehen mainoksen keskiöön, äidin ja kolmosten tehtävä on johdatella ajatukset toimeliaaseen mieheen. Eleetön ja pelkistetty julistekuva on kollaasi. Kuvan elementit on otettu yhdessä Matti Pietisen kanssa Lauttasaaren studiolla.

SEK:n asiakkaina oli vakavaraisia suomalaisia yrityksiä kuten Upo, joka pyrki voimallisesti kotimaan kasvaville kestokulutushyödykemarkkinoille. Vuodelta 1962 on peräisin kaksi varhaista julistetta Upo-viikko 10.-24.9. Upo-uutta mukavuutta ja Valkeata joulua.

Molemmat on piirretty rehevällä mustalla viivalla ja Valkeata joulua julisteessa on paperileikkausmaista muotoa jatkaen toteutustavaltaan edellisen vuosikymmenen perinnettä. Upo-viikon julisteessa tyytyväinen perheenäiti työntää ylisuurta töpseliä seinään osoittaen siten, kuinka helposti arkipäivän askareet upouusilla kodinkoneilla sujuvat.

Valkeassa joulussa perheen pieni viaton tonttu on puhdistanut mustat kätensä valkoiseen lakanaan, mutta eipä hätää. Joululaulelman saattelemana kotiin voidaan odottaa turvallisin mielin ”taas valkeata joulua”, kun uudet kodinkoneet jyskyttävät puhtautta. Upo-viikon –julisteen perheenäiti onkin samanlainen, ilman erotiikkaa osaansa tyytyväinen puurtaja, millaisena Riitta Niskanen näkee väitöskirjatyössään Kulutusosuuskuntien Keskusliiton 1950-luvun julisteiden perheenemännät.

Ero muutamaa vuotta myöhempään Shellin naiselliseen superäitiin on olennainen. Viisikymmenluvun piirrettyjen julisteiden kuvasto oli viatonta,
ja sellaiseksi luokittelen Upo-julisteenkin. Seksuaalisuudella ja erotiikalla on kyllä aina myyty, varhaisesta kotimaisesta esimerkistä käy Gallen-Kallelan Bil-Bol –autojuliste (1907). Meikäläiseen julistemaailmaan seksuaalisuus asettui mittavammin vasta 1960-luvulla., samanaikaisesti seksuaalikäyttäytymisen vapautumisen myötä. Visa Heinonen ja Hannu Konttinen toteavat, että ”Naisen vartalo erotisoitiin 1960-luvun lopulla nautintoaineiden mainoksissa.” Sama ilmiö on nähtävissä miestenkin kohdalla, etenkin tupakkamainonnassa.

Samantyyppistä mutkatonta mainontaa kuin Upo-julisteissa ovat Sateenkaarisaappaita markkinoivat kolme julistetta. Värikuvat saappaista ja niihin liitetyt rivakasti piirretyt kuvat käyttäjistä: miehestä, naisesta, lapsesta ja metsämiehestä. Samoille 1960-luvun alun vuosille ajoittuu Askon Bonnell-patjojen (1963, 1965) mainonta. Patjan nukkujaa myötäilevää joustavuutta on kuvattu o-kirjaimen painaumalla patjaan. Tämän julisteen ideoinnissa voisi kuvitella olleenhyötyä typografian opinnoista.

Noihin aikoihin 1960-luvun alussa matkustettiin nauttimaan kesälomasta Pohjanmeren rannoille Gotlantiin (1963) ja Pohjois-Saksaan. Finnlines Oy:n Hansaweg-julisteella (1963) turisteja houkuteltiin Suomen suuntaan. Huoleton naishenkilö istuu kansituolissa nauttimassa merituulesta päässään aurinkohattu, mikä itse asiassa onkin henkilöauto. Mustat aurinkolasit toimivat samalla auton pyörinä. Gotlannin saarelle luvataan aina aurinkoa, ja mitäpä muuta julistekaan voisi kertoa paitsi, että saarella on myös ruusuja ja raunioita ja vanhaa rakennusperintöä. Molemmat julisteet liikkuvat edelleen modernismin viisikymmenlukulaisessa hengessä.

Kahta vuotta myöhäisemmät julisteet Lions 1965 Helsinki ja West Side Story oopperassa (1965) vievät suunnittelijan kuvakieltä eteenpäin. Silti ne pysyttelevät vielä ensimmäisen vaiheen tuotannossa, jota puolalaisen julistetutkijan Zdzislaw Schubertin mukaan vallitsevat perinteiset graafiset keinot. Schubert on jakanut Variksen julistetuotannon kolmeen eri vaiheeseen, joita jatkossa seurataan.

Lions-julisteen Varis joutui puristamaan valmiiksi nopealla aikataululla, ja tyydytystä tuotti sekä pikainen ratkaisu että omasta mielestä onnistunut lopputulos. Piktogrammimaiset ihmishahmot etenevät ruudusta toiseen, nähtävyydeltä toiselle. Työ on sinänsä poikkeuksellinen Variksen tuotannossa puupiirrosmaisuudessaan ja tarkoituksellisen kömpelössä designhengessään. West Side Storyssa mustat kädet kurkottavat New Yorkin takapihoja rajaavia verkkoaitoja pitkin ylöspäin.

Tässä silmänräpäyskuvassa välittyvät jengien väliset tappelut ja paot suurkaupungin sokkeloihin. Liittäisin tähän joukkoon vielä niinkin myöhäisen työn kuin metsovaara-näyttelyjulisteen vuodelta 1969. Kuva-aihe rakentuu metsovaara-sanasta, joka on aseteltu tavuittain päällekkäin. Julisteessa mustavalkoista tekstiä on rikastettu firman toimialaan kuuluvalla elementillä, vihreällä lankavyyhdellä, millä on korvattu o-kirjain. Myöhemmin julisteen tekstistä syntyi firman merkki. Kuten Lions-juliste tämäkin henkii Finnish Designia. Marjatta Metsovaaran tekstiilit kuuluivat muotoilumme vankkaan kuusikymmenlukuun.

Mainosgraafikot ry, MG, oli suomalaisten graafikoiden kutsujärjestö, ja erityisesti sinne haluttiin mukaan julisteen tekijöitä. Jäsenistön omia julistekilpailuja järjestettiin usein. vuonna 1966 MG toimi yhdessä Lehtivalokuvaajien yhdistyksen kanssa organisoimalla Kolariton keskiviikko –julistekilpailun. Kyösti Varis voitti kilpailun 1967 julisteellaan, missä hymyilevä kuljettaja ajelee pienellä punaisella autollaan niin rauhallisesti, että kananmuna pysyy auton katolla. Musta tausta nostaa pelkistetyn kuvan vahvana esille. Vaikka juliste formaalisesti onkin edellisen vuosikymmenen parhaiten esimerkkien kaltainen niin sisällöllisesti se kuuluu kuusikymmentäluvun yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Julisteessa yhdistyvät Kyösti Variksen parhaat ominaisuudet: nokkela visuaalinen idea ja huumori. Työ on suomalaisia julisteklassikoita kansainvälisessä sarjassa.

Ensimmäisen vaiheen tuotantoon kuuluvat myös Askon huonekalujen Asko Design International markkinointijulisteet Keski-Eurooppaan, erityisesti Saksaan. Markkinoinnissa haluttiin korostaa suomalaisen luonnon merkitystä suunnittelun lähtökohtana. Kyösti Varis suuntasi kuvausmatkan Matti A. Pitkäsen kanssa ruska-ajan Kuusamoon. Kuvattavat tuolit saivat kyytiä hiihtohissillä vaarojen harjanteille ja järven rantaan. Modernit tuolit taustanaan värikäs koskematon pohjoisen luonto lienee ollut paras mahdollinen yhdistelmä juuri tuolloin myymään suomalaisia huonekaluja etenkin Saksassa. Julisteen visuaalinen ilme muodostuu tekniikan uusista keinoista laadukasta valokuvaa kovakopiotekniikalla manipuloiden ja kehittynyttä silkkipainoa hyödyntäen. Vahvat värit hehkuvat poptaiteen serigrafioiden tai designtekstiilien tapaan.

Aero oli muuttanut nimensä Finnairiksi ja yhtiölle tarvittiin uusi liikemerkki. SEKin toimistossa merkistä järjestettiin sisäinen kilpailu vuonna 1966. Kyösti Varis voitti sen eikä siinä muilla ollut (Variksen) nokan koputtamista. Finnairin merkki on tunnetuimpia ellei tunnetuin suomalainen liikemerkki maailmalla.

”Rohkeasti leikkiin”

SEKissä Kyösti Varis kohosi taiteellisen johtajan asemaan siirtyäkseen sieltä pariksi vuodeksi Markkinointi Viherjuuren suunnittelujohtajaksi. Lähtö innostavasta työyhteisöstä Viherjuurelle ei ollut helppo, ja tapojensa vastaisesti Varis jahkaili sen kanssa. Saalaste tuskastui tilanteeseen ja totesi, että tämä on nyt yhtä soutamista ja huopaamista. Kyösti Varis tokaisi, että johan minä olen tässä kahdeksan vuotta soutanut.

Sitten oli aika perustaa oma toimisto: Variksen Toimisto aloitti 1.1.1969. Myöhemmin toimisto sai lisävahvistusta ja siitä syntyi legendaarinen Mainostoimisto Varis Poteri Veistola Oy. Arasta ja itsevarmuutta hakevasta kirjapainoalaa opiskelevasta nuoresta miehestä oli kehittynyt johtavissa mainostoimistoissa monipuolinen mainonnan ja markkinoinnin tekijä. Hän ei koskaan tyytynyt vain johtamaan toimistojaan, vaan halusi aina suunnitella itsekin. Kiireisimpinä vuosina hän osallistui ideointiin ja briiffaukseen ja valvoi lopputuloksen, mutta oli tarve tehdä jotain myös omissa nimissään. Joka vuoden lopussa piti olla julisteita tai merkkejä, jotka hän oli toteuttanut itse ja joilla voi osallistua kilpailuihin. Monet merkki- ja julisteluonnokset ovat syntyneet iltaisin perhe-elämän hyöriessä ympärillä. Haasteiden asettaminen on ollut tärkeää Kyösti Varikselle. Juha Tantun mukaan Kyösti Varis on yllyttänyt itseään ja muita ”rohkeasti leikkiin”

Schubert luonnehtii Kyösti Variksen julistetuotannon toista vaihetta kahden käsite-elementin yhdistämiseen ja ajatusten herättämiseen vastaanottajassa. Ominta Kyösti Variksen julistesuunnittelussa onkin idealähtöisyys, idea, ajatus, merkinomainen muoto, jollaiseen vaiheeseen hän oli siirtymässä 1960-luvun lopulla. Vaikka monet mainituista julisteista vielä kantoivat mukanaan edellisen vuosikymmenen henkistä ja teknistä perintöä niin paljon töitä oli syntynyt uusilla tekniikoilla, modernia valokuvaustekniikkaa hyväksi käyttäen ja serigrafian parhaita puolia hyödyntäen. Mutta uusi aika oli vielä edessä. Tähän jaksoon kuuluu sellainenkin piirre, että monet työt syntyivät suunnittelijan omista lähtökohdista ja intresseistä. Elettiin poliittisen ja henkisen murroksen vaihetta, jolloin jokainen halusi kantaa vastuuta paitsi omista tekemisistään mutta myös globaalisista ongelmista.

Ensimmäisenä merkkinä uudesta vaiheesta oli 1968 valmistunut Tupakkaristi. Tupakanpolton vaarallisuudesta alettiin puhumaan, ja terveellisistä elintavoista aina hyvin tietoinen Kyösti Varis oli päättänyt lopettaa savukkeiden polton. Pöytälaatikkoon oli syntynyt juliste ilman tekstiä: kaksi ristin muodostavaa savuketta mustalla pohjalla. Poikkinaisen savukkeen pää hehkuu vielä hieman punaisena. Muuten liikutaankin jo mustavalkoisessa skaalassa. Testatakseen ajatustaan hän osallistui Mainosgraafikoiden yhdistyksen näyttelyyn Wulffilla ja työ sai hyvän palautteen. Tämä liikennemerkkimäinen juliste palkittiin ensiksi hopeamitalilla Varsovan julistebiennaalissa 1968, ja se jatkoi kotimaisessa Vuoden Parhaat Julisteet -kilpailussa kunniamaininnalla ja Brnon biennaalissa 1970 yhdessä Savon Sanomien Hauki-julisteen (1969) ja Maantieristijulisteen (1969) kanssa Grand Prixillä ja kultamitalilla sekä vielä Creativity Annual Award Shown kunniakirjalla 1975.

Tupakkaristi avasi suomalaisten julisteiden voittoputken kansainvälisissä kilpailuissa. Äärimmäisen minimalistisista mustavalkoisista kantaa ottavista julisteista tuli suomalaisen julistekoulukunnan edustajia, jotka hetkellisesti horjuttivat jopa puolalaisten vahvaa itsetuntoa. Varis-Poteri-Veistolan toimisto oli julistepaja, mistä taottiin maailmalle monia voittoisia töitä. Heinonen ja Konttinen nimeävätkin VPV:n 1970-luvun alun keskeiseksi hot shopiksi.

Nuori Jukka Veistola kiri kilpailuvoitoissa yhtiökumppaninsa kintereille. Muita palkittuja olivat muun muassa Herbie Kastemaa, Pekka Kuronen ja Erkki Ruuhinen. Vuonna 1966 perustetun Varsovan biennaalissa esiintyi noina vuosina parisenkymmentä suomalaista suunnittelijaa, joista lähes kaikki keskittyivät yhteiskunnallisiin aiheisiin mustavalkoista kuvaa sanomalehtimäisen harvaan rasteroiden. Suurirasterinen kuva antoi julisteille dokumentaariluonteen ja teki työstä vakuuttavamman. Niistä puuttui esteettisyyden tavoittelu, joka oli niin tyypillistä viisikymmentäluvulle. Puolalaista taustaa vasten ajatellen on ymmärrettävää, että Schubert vertaa tätä vaihetta Variksen tuotannossa suomalaisen arkkitehtuurin ja taideteollisuuden ankaruuteen. Yhteiskunnallinen juliste oli lähellä muuta mainoskuvaa. Suomalaista mainosvalokuvaa tutkinut Merja Salo on todennut, että ”yhteiskunnallisen mainonnan kuvakieli kävi yksiin 70-luvun dokumenttikuvauksen kanssa". Iskevyytensä ja informatiivisuutensa ansiosta Salo pitää tuota ajanjaksoa julisteen vuosikymmenenä.

Seuraavakin palkittu juliste, Varsovan näyttelyssä vuonna 1970 kunniamaininnan saanut, muistutti tupakan vaaroista. Hehkuvan savukkeen kylkeen on piirretty elinvuosikymmeniä, joita terveyskampanjoiden mukaan on vähemmän savukkeenpolttajilla kuin muilla. Yhtiökumppani Jussi Poteri keksi julisteelle yksiselitteisen otsikon Your Lifemeter (1970). Samaan merkkimäisten julisteiden puhuttelevaan sarjaan kuuluu originaaliksi jäänyt mutta kansainvälisestikin palkittu Maantieristijuliste. Juliste kuvaa maantien keskiviivaa asfaltin pinnalla, missä yhdestä viivasta on muodostettu risti muistuttamaan liikenneonnettomuuden uhrista. Tässä askeettisessa julisteessa, kuten myös Ruuhisen ja Kurosen töissä, huoli ja vastuu on käsin kosketeltavissa. Suomalaiset julisteentekijät olivat oppineet puhumaan yhteiskunnallisesti vaikuttavaa kieltä.

Hiukan verevämpää ilmaisua tähänkin jaksoon kuuluu ja myös huumoria, vaikka taiteelliset keinot ovat osin samoja edellisten töiden kanssa. Näihin kuuluu Savon Sanomien jo mainittu Hauki-juliste. Se syntyi aitosavolaisissa maisemissa kesälaitumilla Heinäveden Naurisniemessä. Innokas kalastajaisä sai tehtäväkseen uistella hauen Kyösti Varikselle malliksi. Kala paketoitiin Savon Sanomiin kuten Kuopion torikauppiailla oli tapana. Ongelmana oli vain kalan pieni koko. Oman alueensa valtalehden mittoihin hauki saatiin katkaisemalla se kahtia ja kääräisemällä pieni vilunki lehden kätköön.

Suomalaisen kulttuurin viikkoa juhlittiin Puolassa 1974 Kyösti Variksen julisteen mainostamana. Työ syntyi edellisenä vuonna Mainosgraafikoiden jäsenkilpailun tuloksena. Puolan kansalle osoitettu Suomen postissa aidosti leimattu postikortti suurennettiin julistekokokoon. Pienin keinoin hauska ja koristeellinen juliste vahvisti positiivisesti silloin niin keskeistä ”maidemme välistä kulttuuriyhteistyötä.”.

Maailman Luonnonsuojeluvuoden järjestelytoimikunta pyysi julisteluonnoksia juhlavuotensa 1970 kunniaksi Kyösti Varikselta ja Jussi Poterilta. Syntyi julistesarja Pallo on nyt meillä. Maapalloistunut huoli elintilamme saastumisesta tuli esiin hyvällä tavalla asiaa lähestyen. Lämmin huumori syrjäytti julisteissa saarnaamisen mentaliteetin. Niinpä näitä julisteita, joissa maapallo istui potalla, suojautui kuulosuojaimilla liialta melulta ja uiskenteli saastuneessa pesuvedessä, saattoi nähdä vielä pitkään ympäristöstään huolestuneiden seinillä. Sen paremmin aihe kuin julisteiden kielikään eivät vanhentuneet juhlavuoden päättyessä.

Schubertin luokittelussa kolmas vaihe ajoittuu 1970-luvulle, ja se korostaa julisteen semanttista rakennetta, joka ilmenee huumorina. Myönteisellä tavalla vaikuttaen ja myös tekstin ja kuvan semantiikkaa painottaen on syntynyt ”Voi-voi” –juliste (1976). Tämänkin työn syntymiseen vaikutti ajankohtainen keskustelu rasvan vaaroista. Idea visualisoinnista tuli konsertissa istuessa, ja kotiin palattua Kössi kaivoi jääkaapista voipaketin, mistä hän muovaili pullean miehen figuurin. Pajunvitsasauvalla ja leivänmurusilmällä varustettuna pakasteessa kuvausta odottanut pienoisveistos siirtyi julisteeksi. Savignacmainen hupsuttelu, mitä ”Voi-voi” –juliste edustaa karrikoitune nenineen, jäänee paremmin mieleen kuin ruokaympyrän terveellistä ruokavaliota korostavat segmentit.

Volkswagen-juliste vuodelta 1974 on myöhäisiä kaupallisia julisteita, joita Kyösti Variksen tuotantoon kuului paljon edellisellä vuosikymmenellä. Aika oli muuttunut mainonnassa ja muut välineet olivat ottaneet julisteen aseman. Volkswagen-juliste on kaupalliseksi julisteeksi hillitty ja esteettinen. VW-merkistä muodostuvat neljä päällekkäistä sinistä ja punaista kuplavolkkaria ovat julistepintana kuin lastenhuoneen verhokangasta, pikkupojan ikkunaan sopivaa designiä.

Volkkarijuliste noteerattiin kotimaassa Vuoden Parhaissa Julisteissa ja kultamitalilla Lahden ensimmäisessä Julistebiennalessa. Mutta koko Kyösti Variksen lennokas ura oli pantu merkille myös kansainvälisissä ammattipiireissä. Varsovan ja Brnon biennaalin näyttävät palkinnot kiinnittivät huomion suomalaiseen suunnittelijaan, ja hänet kutsuttiin 1974 AGIin, Alliance Graphique Internationaleen. Järjestö on Mainosgraafikot ry:n tavoin kutsujärjestö, jonne ei voi itse hakeutua, vaan jonne kutsutaan töiden perusteella. Jäsenistö on julisteen tekijöitä ja graafisia suunnittelijoita, alansa huippuja ympäri maailmaa. Suomalaisista järjestössä olivat mukana tuossa vaiheessa vain Martti Mykkänen ja Unto Jäsberg. Samaan aikaan Kyösti Variksen kanssa AGI-jäseneksi kutsuttiin Jukka Veistola, ja 1990-luvun lopulla Tapani Aartomaa ja Kari Piippo. Suomalaisilla graafikoilla on merkittävä asema AGI-yhteisössä.

Lahtelaisten poikien tapaan Kyösti Varis tavoitteli kavereidensa parissa mäkihypyn sankaruutta. Hän sai tilaisuuden palata aiheeseen parikin kertaa 1970-luvulla, ensin suunnitellessaan julisteen Salpausselän kisoihin ja sitten osallistuessaan MM-hiihdon grafiikan tekemiseen. Ponkaise Salpausselälle huutamaan –julisteessa (1972) hän lähti liikkeelle yleisön kokemasta yhteisöllisestä riemusta. Perinteisen hiihtoatleettia kuvaavan julisteen sijaan katse kääntyi yleisöön. Värikkäät pipopäiset hahmot kannustavat huudoillaan kilpailijoita. MM-kisoissa yleisöä onkin jo enemmän eikä yksilöitä värikkäästä massasta juuri erotu. Juliste on rakennettu siten, että rinnakkain aseteltuna väkimäärä vain kasvaa. Kyösti Varis keskittyi kisojen tunnuksen suunnitteluun muun toimiston paneutuessa mainonnan alueisiin. Kisatunnus noudattelee Salpausselkä-julisteesta tuttua pyöreäpäistä figuuria. Pelkistetyt hahmot ovat asettuneet suksineen palkintokorokkeelle. Julisteissa on rentoa koristeellisuutta ja mukaansa tempaavuutta, mutta tekijälle ominainen juju niistä puuttuu.

Myöhemmin on syntynyt vielä pari muutakin hiihtojulistetta, joissa keskeisenä ilmaisuvälineenä ovat kirkkaat värit kuten kahdessa edellä kerrotussakin tapauksessa. Urheiluun liittyviä julisteita Kyösti Varis on suunnitellut useitakin. Liikunnallinen elämäntapa on tuonut tuttavia urheilun piiristä ja sitä kautta myös asiakkaita. Poronsarvipäinen Suomi juoksee –juliste (1979) on myös tapahtuman tunnus. Juoksu alkaa Lapista ja jatkuu kohti etelää, siitä poronsarvet. Vankoin mustin ääriviivoin tarmokkaasti eteenpäin sinnittelevä juoksija on liikemerkkimäinen figuuri.

Ruotsalainen kollega Göran Bergkvist nostaa Tupakoivan aasin (1980) Kyösti Variksen tuotannosta esimerkiksi kristallinkirkkaasta ajattelusta. Varis palaa siinä julisteessaan kuusikymmenluvun

osallistuvien töiden ilmaisukeinoihin. Nyt on tosin käytetty värivalokuvaa ja aasikin on lavastettu, mutta taustana on mustaa, valaistus on dramaattinen eikä tekstiä ole. Asianhan ymmärtää ilmankin: vain aasi tupakoi. Julisteella on ollut omat kannattajansa, mutta on niitäkin, jotka pitävät sitä käsittelyltään liian karheana ja muodoltaan hioutumattomana. Tekijä itse on työstään vakuuttunut.

Yhtä lailla kuin urheilu myös musiikki on rikastuttanut Kyösti Variksen vapaa-aikaa. Ystävät muistavat hänet Kapasaaren kesäpaikan kallioilta soittamassa klarinettia pukeutuneena viittaan. Hahmo näytti illan hämyssä käärmettä lumoavalta itämaiselta taikurilta. Klarinetin jazzsoundit ovat kaikuneet monien illanistujaisten myöhäisinä tunteina. Voiko onnistumista selittää omakohtaisella suhteella musiikkiin, mutta niin ainakin on, että moni merkittävistä Variksen juliste on musiikkijuliste. Yhteistä niille kaikille on pelkistyneisyys, oivaltava idea, usein humoristisuus ja myös mustavalkoisuus.

Heikki Sarmannon –konserttijuliste (1977) noudattaa edellä kerrottua konseptia. Juliste on rakenteeltaan perin traditionaalinen. Yläosassa on selkeät tekstit ja alaosan täyttää kuva mustasta pianosta, joka vaikuttaa automaattipianolle, koska se soittaa itse itseään. Koskettimien paikalle on piirretty käsiä, jotka toisaalta muodostavat mustavalkoiset koskettimet. Pedaalien kohdalla on jalkaterät, joista vasen naputtaa tahtia. Letkeä piirustus luo mielikuvaa hyvästä konserttitunnelmasta. Samaa voi sanoa PoriJazz 1982 –julisteesta. Päätähtenä osui olemaan Variksen monikymmenvuotinen mielimuusikko klarinetisti Benny Goodman. Niinpä oma soitin olikin innoituksen lähteenä työpöydällä ideaa kypsytellessä. Matti Sivosen retussitekniikalla toteuttama mustavalkoinen klarinetti kiemurtelee ylöspäin kuin lumottu käärme. Noiduttu soitin imee kuulijansa jazzin taikapiiriin. Muuta ei tarvita kuin valkoisella taustalla taitavasti kuvattu soitin ja asiallinen tekstiosuus julisteen ylälaidassa. Molempiin julisteisiin on välittynyt sitä poikamaista innostusta, millä Kyösti Varis valloittaa ystävänsä ja tuttavansa vapaa-ajan riennoissa.

Musiikkia ja urheilua

Kyösti Variksen viimeisimmissä julisteissa on oma yhtenäinen linjansa. Niissä on levollinen horisontaalinen ilme. Useimmat julisteet rakentuvat typografian keinoin rikasteenaan vain geometrisia muotoja. Viitteitä tähän muotoon on jo Porin Jazzin julisteissa vuosilta 1988 ja 1990 sekä Lahden Jazztorin julisteessa 1995. Viime vuosien julisteet ovat selkeästi formaalisia ilman aiemmin niin leimallista idealähtöisyyttä. Näillä julisteillaan Kyösti Varis siirtyy uuteen vaiheeseen tuotannossaan ja liittyy samalla hänelle entuudestaan vieraaseen graafiseen ilmaisuun. Tätä neljättä vaihetta ei ollut vielä nähtävissä Schubertin analysoidessa hänen töitään. Typografiajulisteen tyyppi palautuu 1920-luvun saksalaiseen suunnitteluun, Jan Tschicholdin, Herbert Bauerin ja Ernst Kellerin edustamaan tyyliin. Usein niissä kuten Kyösti Variksellakin tekstityyppinä on selkeä groteski.

Lahden Urkuviikot on ollut Kyösti Variksen asiakkaana usein, ja suunnittelija on kokenut tehtävänsä vaativaksi siinä mielessä, ettei tavanomainen irrottelu ole hänen mielestään tullut kyseeseen. Grafiikkaan on täytynyt löytää musiikkiin ja paikkaan sopiva arvokkuus. Vuoden 1992 Urkuviikkojen juliste Lahti Organ Festival (1992) kuva-aiheen muodostaa edellä mainittu teksti, joka on sijoitettu valkoiselle taustalle diagonaalisesti vasemmalta alhaalta oikealle ylös. Typografia ohuine linjoineen luo mielikuvan mustavalkoisista koskettimista. Samalla tavoin sommiteltu on seuraavan vuoden Lahden Julistebiennalen juliste (1993). Lahden näyttely järjestettiin kymmenennen kerran, ja tunnusjulisteen suunnittelijoiksi kutsuttiin viisi ulkomaista ja viisi kotimaista tekijää, heidän joukossaan Kyösti Varis. Tällä kertaa teksti syöksyy ylös sylkäisten irti samppanjapullon korkin. Ylöspäin suuntautuminen kohottaa mielialaa ja luo juhlatunnelmaa, mutta diagonaalisommittelu on myös julistehistorian klassisia malleja.

Saksalainen tutkija Jürgen Döring jakaa toisen maailmansodan jälkeisen julistesuunnittelun kahteen lohkoon: anekdoottishumoristiseen piirtämiseen ja typografiajulisteisiin eli sveitsiläisiin julisteisiin. Sveitsiläisen koulukunnan keskeisiä edustajan Josef Müller-Brockmannin juliste Weniger Lärm (1960) käy esimerkiksi diagonaalisommittelun vakuuttavuudesta. Kyösti Variksen hakeutuminen tämäntapaiseen ilmaisuun on tuskin ollut tietoista. Kuten julistesuunnittelussa usein, jokin keino tai idea siirtyy huomaamatta traditiosta omaan käyttöön.

Viimeisimmät julisteet liittyvät läheiseen elämänpiiriin kuten Haukilahden merelliseen asuinympäristöön ja purjehtimiseen. Sellaisia ovat esimerkiksi Espoo-Suursaari Race –julisteet. Vuoden 2001 –julisteessa teksti muodostaa purjeen, ja värit ovat meren sinistä ja valkoista. Kirjapaino Libris on toiminut viime vuosina julistemesenaattina manifestoidakseen omaa toimintaansa. Vuoden 2002 julisteiden teemana on doping. Kyösti Variksen pelkistetty mustapohjainen juliste keltaisine mittanauhoineen solmii yhteen 1970-luvun taitteen voitokkaat, askeettiset ja informatiiviset julisteet ja uusimman myös niukan, horisontaalisen sommittelun. Kun Your Lifemeter –julisteessa mitattiin elinvuosia, Doping-julisteessa mitataan senttejä. Kannattaako doping vain yhden sentin tähden? Kyösti Varis on palannut uusimmassa julisteessaan kolmen vuosikymmenen takaiseen iskevyyteen ja julistamiseen.

Nuori, aloitteleva suunnittelija oli kysellyt SEK:n Eero Kinnuselta 1960-luvun lopulla, kuinka voisi tulla yhtä kuuluisaksi kuin Kyösti Varis. Finnairin edelleenkin, muokattuna, käytössä olevan merkin, lukemattomien muiden merkkien sekä laajan julistetuotannon luojan, mainosten ideoijan, useita mainos- ja suunnittelutoimistoja luotsanneen Mainonnan Monitahon haastamiseen ovat pystyneet vain parhaat.